Opiston punaisen pakun palvelutyö ei päättynyt sunnuntaihin, vaan se sai meidät kyytiinsä vielä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. 

Maanantaina suunnistimme Korpilahteen. Matkalla oli upeita maisemia, mutta saattaa olla, että jotkut eivät niistä pystyneet nauttia, koska tie oli kuin vuoristorata. Jotkut taas nauttivat matkasta ehkä juuri siksi: ilmainen lippu huvipuistoon ;) 

Korpilahdella saimme olla mukana aloittamassa leipäkirkko-työtä. Seurakunnalle oli saatu paljon leipää, jota jaoimme ihmisille. Ennen tilaisuuden alkua, ja välillä ohjelman lomassakin, osa porukasta otti mukaansa Hyvä Sanoma-lehtiä, leipäkirkkokutsuja ja suunnisti kadulle tapaamaan ihmisiä. Huikean rohkeita tyyppejä, sanon minä! Wau. Leipäkirkossa esitettiin pari draamaa, musiikkia ja juteltiin ihmisten kanssa. 

Opimme kaikki yhden tärkeän asian: Jumalalle yksikin on tärkeä. Tämä kuulostaa ehkä vanhalta perusjutulta, mutta kun sen elää todeksi, sen ymmärtää. Korpilahti on pieni paikka, niin kuin suuri osa Suomen paikkakunnista. Paikalle ei siis tullut tuhansia ihmisiä, emme esiintyneet massoille. Mutta keskustelimme jälkeen päin, että eihän Jumalan valtakunnan työtä tehdäkään massoille, vaan niin kuin Jeesus, mekin kohtaamme yksilöitä, joiden kohdalle pysähdymme, saamme kuunnella ja toivottavasti sanoa jotakin niin rohkaisevaa, että se jää mieleen viikoiksi, vuosiksikin. Kyse tällaisessa työssä ei ole siitä, että me saisimme esittää juttumme monille, vaan että saisimme aidosti kohdata vaikkapa yhden ihmisen. Maailman muuttaminenkin alkaa aina yhdestä ihmisestä ;)

Tiistaina olimme Jyväskylän helluntaiseurakunnalla Pyhän Hengen illassa. Siellä hoidimme tuon rukouskokouksen kokonaan. Pekka (toinen ohjaajista) juonsi tilaisuuden ja Sara (toinen ohjaaja, eli minä) puhui. Puhe oli aika henkilökohtainen, ja siinä sivuttiin aika paljon sitä, miten suuressa roolissa Iso Kirja on ollut hengellisessä kasvussani ja kuinka paljon kymmenessä vuodessa (uskossaoloaikana) on ehtinyt tapahtua. Meillä oli rukousta ja musiikkia, ja ilmapiiri oli todella hyvä. 

Keskiviikkona suurin osa meistä oli Palokassa Toivonkulmassa rukouskokouksessa. Tällä kerralla Mikko N. juonsi tilaisuuden, Pekka puhui ja musiikkiryhmä musisoi. Pekka puhui lähimmäisen rakkaudesta ja asenteesta, joka Jumalan omilla tulisi olla. Olla Jumalan oma on muutakin kuin herkkä yksityinen tunne. Se on sellainen mullistus elämässä, että se vaikuttaa mm. siihen, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin ja kohtelemme heitä. Se käsittää jokaisen arkipäivämme ja aivan arkisetkin toimemme. 

 Mikko N. juontopuuhissa

Mikko N. juontopuuhissa

Tommi ja Eetu olivat Tukikohdassa sillä aikaa, kun me muut olimme Palokassa. Eetu piti pienen puheenvuoron ja kertoi omasta elämästään, Tommi esitteli Follow-opetuslapseuskoulua.

Keskiviikko oli hieno päätös missiolle. Ilmapiiri oli taas kerran lämmin ja hyvä. Me, jotka olimme Palokassa, siirryimme vielä Tukikohtaan hakemaan Tommia ja Eetua, ja saimme nauttia hetken mahtavasta ylistysmusiikista ja tavata tuttuja.

Mitä missio antoi? Ohjaajan näkökulmasta paljon. Jokainen meistä, myös me ohjaajat, saimme jotakin uutta, koska kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa ovat erilaisia. Jokainen kokemus on arvokas ja tietyssä mielessä uusi. Mission aikana kaikki ei ollut helppoa, vaan monet meistä olivat sillä omalla epämukavuusalueella ja saimme haastaa itseämme. Osa meistä ei ollut vetänyt koskaan pyhäkoulua, joku ei ollut juontanut tai rukoillut edessä. Nyt teimme jokainen jotakin, mikä kuvastaa itselleni sitä, millainen seurakuntakin on: kaikilla ei ole samaa kutsua, mutta jokaisella on oma paikka ja jokaista tarvitaan.

Missio myös tiivisti ja lähensi meitä entisestään ryhmänä, mikä oli yksi tosi tärkeä juttu. 

- Sara

Comment

< TAKAISIN